Mietin sitä kuinka nopeasti, tuosta vaan yhtäkkiä sitä ihminen kasvaa itse sitä huomaamattaan, kuinka sitä tajuaa, että aina vaan on halunnut vanheta ja vanheta, mutta yhtäkkiä haluaakin olla taas se pieni lapsi, ilman huolen häivää leikkimässä päivästä toiseen milloin yksin, milloin kavereiden kanssa. Ja kuinka sitä huomaa miten kaipaa sitä lapsuuden tytär-äiti suhdetta. Sitä erilaista, jossa äiti lukee satuja, peittelee nukkumaan ja kertoo joka ilta kuinka rakastaa sua maailmassa eniten. Sitä syleilyä, lohduttamista, kun joku asia on huonosti tai surettaa. Mikään ei tunnu paremmalta kun äidin lohdutus. Yhteiset jutut, nauru, kaikki yhteinen aika mitä oli. Sitä pysähtyy miettimään, että pahin toive mitä on koskaan tehnyt on ollut vanheta, olla teini, aikuinen ja lopulta perustaa oma perhe ja saada omat lapsenlapset. Ei sillä.. olen varma että kaikki tulevat elämänvaiheet ovat yhtä tärkeitä ja merkityksellisiä. Mutta se, että tuntuu kuin jotain tärkeää, merkityksellistä olisi jäänyt tekemättä silloin pienenä - tietenkin nyt kun se aika on jo ohi. Varmasti mieltä painaa eniten se, että tuntuu kuin ei olisi arvostanut tarpeeksi lapsuusaikaa ja iso osa ajasta meni vain siihen, kun mietti, että kumpa olisi jo vanhempi, koska vanhempana saa tehdä asioita. Kiirehti liikaa.
Eilen kun makasin siinä lämpimän peiton alla, enkä saanut unta, mietin vain sitä, kuinka äiti luki mulle satukirjaa äiti pupusta ja pikkupupusta, jotka eleillään yrittivät näyttää kuinka paljon rakastavat toisiaan. Se oli mun lempi kirja. Kun asuin vielä kotona, en samalla lailla osannut arvostaa vanhempien läsnäoloa kun nyt, ne oli vaan itsestäänselvyys. Riidat tai muut asiat ei kaada suhdetta tai se että asun muualla, mutta silti tuntuu välillä hirveen etäiseltä, kuin välillä ois kuilu, josta ei pääse yli. Kai mä kaipaan vaan sitä jotain ihmistä sanomaan mulle joka ilta poikkeuksetta sen, että rakastaa mua yli kaiken. Ei sekään korvaisi kaikkea mennyttä, mutta helpottaisi ehkä lapsuudenkaipausta. Muutama vuosi sitten olin sitä mieltä, etten koskaan halua muuttaa, jättää vanhempia ja kotia, jossa olen viettänyt 10 vuotta.. Mutta niin siinä kävi, tapasin Jannen, muutin ja niin se elämä muuttuu. Ja äiti "menetti" mut, jonka ei koskaan halunnut kasvavan isoksi, vaan aina olevan äidin pieni tyttö, pieni enkeli.
Elämä potkii päähän nuoria, aikuisia, vanhuksia, mutta harvemmin pieniä lapsia, jotka on vielä tiedottomia tulevasta elämästä ja osaavat siksi pitää sitä vielä seikkailuna, vanheneminen on seikkailu niin kauan kunnes sen kokee itse. Jos olisin voinut varoittaa itseäni jotenkin, olisin sanonut, että vanhenemista ei kannata odottaa tai yrittää nopeuttaa, vaan pitää elää hetkessä, nauttia siitä mitä on nyt. Lapsuus on varmasti yksi elämän parhaista ja huolettomimmista ajoista. Tajuan sen nyt. Sitä suhdetta joka lapsuudessa oli vanhempiin, sitä ei saa takaisin, se muuttuu iän myötä erilaiseksi suhteeksi ja rakkaudeksi. Nauttikaa siitä suhteesta niin kauan kun voitte, älkääkä tehkö elämässä hätäisiä päätöksiä.
KIITOS.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti